Hyvää Lapsettomien lauantaita!
Vielä kerkeää vähän nitoa ajatuksia yhteen millaisia tuumailuja tämä minussa on herättänyt viime aikoina.
Minusta eri asia on haaveilla tulevaisuudessa lapsista kuin nykyhetkellä puhua lapsettomuus kokemuksesta. Suru on muuttanut muotoaan. Myös se, että miten asioiden käsittely on mennyt omassa kasvamisessa eteenpäin.
Valokuvaaja: Ville Nisunen
Olen tullut siihen tulokseen tutustuessa uuteen ihmiseen parisuhde mielessä, ettei taustaa tarvitse hävetä. Asia tulisi joka tapauksessa enemmin tai myöhemmin esille. Vikaa on löytynyt minussa. Turhaa sitä on kieltämäänkään, kun se on todettu aiemmin. Ihmeen hyvin asiaan on suhtauduttu, vaikka kaikki ei ole miettinyt asiaa siltä kannalta et saako välttämättä koskaan omaa lasta.
Viime vuoden alkupuolen "pahan asian" jälkeen sairastuin pahasti. Sain diagnoosin siitä vasta 10 kk tapahtuneen jälkeen. Elämä on muuttunut jonkun verran asian jälkeen. En jaksanut aluksi käydä kun töissä. Viikonloput meni omissa oloissa kotona. Näin korona aikaan aika normaalia. Kukaan ei oikeastaan tule tietämään miten tässä käy. Toivotaan, että jossain vaiheessa olisi parempikin aika edessä.
Nyt 30 vuoden rajapyykinkin jälkeen "milloin lapsi tulee?" kyselyitä on riittänyt.
Vaihdoin viime vuoden lopulla työpaikkaa ja miehisellä alalla työskennellessä odotetaan jo milloin jään mammavapaalle. Asia kun ei ole omissakaan käsissä täysin. Tuntuu, että myös yhteiskunnan painostus alkaa tulla mukaan tässä iässä. Se ei helpota ainakaan omaa oloa yhtään, kun terveydenhuollossa katsotaan tilastoja. Todennäköisyys pienenee, mitä enemmän on ikää.
Valokuvaaja: Ville Nisunen
